Tiivistelmä
Kirjoitus jakautuu kolmeen osaan, joissa kussakin ongelmaa tarkastellaan uudesta, aikaisempaan nähden kriittisestä näkökulmasta. Ensimmäinen osa johdattaa aiheeseen. Siinä pohditaan, miten aikaisempaa kokemusta voidaan hyödyntää uusia ratkaisuja suunniteltaessa. Toisessa osassa arvioidaan, mikä aikaisemmasta kokemuksesta luo luotettavimman pohjan uusille ideoille. Kolmas osa käsittelee sitä, miten toimijoiden tulkinta voi vaikuttaa ratkaisuihin uusilla ja usein vaikeasti ennakoitavilla tavoilla.
Kirjoituksen lähtökohtana on ennen tietotekniikkaa käytetty virtuaalisuus-käsite, jolle esimerkiksi englannin virtual-sanan käännöksiä vanhemmissa sanakirjoissa ovat yleensä tosiasiallinen, varsinainen ja oletettu. Nykysuomen sanakirjan vuoden 1970 painoksessa käännös on oletettu, mahdollinen. Virtuaalitodellisuus poikkeaa tavanomaisesta todellisuudesta siten, että sillä viitataan ensisijaisesti todellisuudessa mahdolliseen kuin aktuaaliseen, tässä ja nyt -todellisuuteen. Näin ymmärrettynä virtualisointi tarkoittaa todellisiin mahdollisuuksiin pohjaavaa visiointia - virtuaalivisointia.
Ensimmäisessä osassa esitellään käyttökelpoiselta vaikuttava virtualisoimisen työkalu: virtuaalimuunnos sellaisena mahdollisiin maailmoihin kuuluvana virtuaalisovelluksena, joka funktionaalisesti toteuttaa tai ylittää nykyisen toteutuksen, mutta ymmärretään parhaiten aikaisemman toiminnan mielikuvan kautta. Menetelmän keskeinen ongelma on aikaisemman toteutuksen ohjaava vaikutus, mutta jo ongelman ymmärtäminen auttaa yleensä löytämään keinoja tämän vaikutuksen minimoimiseen. Yksi keino on pyrkiä tunnistamaan funktiot hyvin yleisellä tasolla toimintokokonaisuuden historiaa hyödyntäen. Aikaisempien toteutusten funktioita voidaan myös muunnella ja painottaa eri tavalla. Ideointiin voidaan ottaa mukaan aikaisemmissa toteutuksissa käytettyjä uudemman tekniikan mahdollisuuksia paljastavia rinnakkaisia sovelluksia ja hyödyntää niistä viriäviä analogioita. Lopulta arvioidaan näin muunnellun järjestelmän ristiriidattomuus, mikä on muunnoksen hyväksyttävyyden yleisin ja keskeisin kriteeri. Toinen tärkeä kriteeri on vaikuttavuuden lisääntyminen aikaisempien toteutusten funktioihin verrattuna.
Toisessa osassa jatketaan pohdintaa, mitä virtualisoiminen on ja miten se toteutettaisiin tarkoituksenmukaisimmalla tavalla. Hieman hehkuttaen voisi todeta, että virtualisoiminen on käytännön filosofiaa. Kun merkittävä filosofinen oppi avaa näkökulman sisäisesti ristiriidattomana tasona kaikkien mahdollisten maailmojen kaaokseen, virtuaalivisiointi tekee sen ongelmalähtöisesti rajatussa, todennäköisesti mahdollisten maailmojen joukossa. Yhteistä näille on tarkastelun monipuolisuus, jota erityistieteet eivät rajoita. Sisäisen konsistenssin tukemana virtuaalivisiointi kykenee murtamaan muiden uskomusjärjestelmien rajoituksia ja tarjoamaan laajasti hyväksyttävissä olevia kokonaisratkaisuja käytännöllisiin ongelmiin. Arkisemmin arvioiden kysymyksessä on tulevaisuudentutkimukseen rinnastettava menetelmä, jonka tavoitteena ei kuitenkaan ole vain tulevaisuuden hahmottaminen, vaan "parhaan" mahdollisen tulevaisuuden tekeminen. Tekemisen tulee lisäksi olla yksilön ja yhteisön vapaan tahdonmuodostuksen menettelyjä kunnioittavia, mikä ei ole enää tiedettä vaan käytäntöä.
Kolmannessa osassa arvioidaan toimijoiden tahdonmuodostuksen vaikutusta. Humen giljotiinin mukaan "there is no ought from is" eli tosiasioista ei voi johtaa moraalisia sääntöjä. Kun käytännön ratkaisut ovat läpeensä eettisten valintojen ohjaamia, voisi olettaa, että kokemuksen hyödyntäminen uusissa tilanteissa on melko vähämerkityksistä. Näin ei tietenkään ole. Hume itsekin hyväksyi tosiasioista tehdyt matemaattis-loogiset päätelmät eli deduktiiviset seuraukset, mutta ei kiinnittänyt riittävästi huomiota moraalisten näkemysten hyväksymiseen yhteisöissä. Moraaliset näkemykset syntyvät ratkaisuina ongelmiin, joissa on moraalisia ulottuvuuksia. Vaikka niitä tekevät yksilöt ovat periaatteessa vapaiden valintojen edessä, heidän tulee huomioida näkemystensä ja päätöstensä hyväksyttävyys yhteisössä. Tämä yhteisöllinen näkemys syntyy laajan ja jatkuvasti laajenevan diskurssin tuloksena. Mielestäni tämä seikka on jäänyt Humen väittämää arvioitaessa vähälle huomiolle, mutta väittämän ydin, ehkä hieman maltillisemmin muotoiltuna, antaa silti sofistikoidun avaimen ymmärtää (kognitiivisesti) yksilöiden ja erilaisten kulttuurien toisistaan eroavia näkemyksiä.
Kirjoitus on tehty tutkielman muotoon, mutta se on silti blogi. Lähtökohtana on kirjoittajan oma kiinnostus ja ongelman hahmotus, mille tieteen vaatimuksia noudattavassa tutkielmassa ei olisi samassa määrin tilaa.
